Twitterissä kiertää kummallinen ja raivostuttava tapa. Jotkut kirjoittelevat profiilikuvauksiin lähinnä tylsiä aihelistauksia omista mielenkiinnon kohteistaan, mutta toiset työntävät kuvauksiinsa klausuuleja, joilla he yrittävät päästä eroon milloin mistäkin vastuusta. Esimerkiksi sellaisia, että jos näyttää Twitterissä idiootilta, ei siitä saisi johtaa mielipiteitä kirjoittajan työnantajasta.

Otsikon lainaus on tällaisesta esimerkki, mutta Twitter-klausuuleja on olemassa kahta toistakin perustyyppiä. Kaikkia klausuulityyppejä yhdistää se, että niillä ei pääse eroon koskaan yhtään mistään vastuusta. Ne ovat ainoastaan typeriä ja noloja.

1. “Et voi seurata meitä, jos…”

Tämä hilariöösi viritelmä yrittää salata julkisesti nähtävillä olevaa tietoa kertomalla kävijälle etukäteen, ettet saa nähdä tätä julkista tietoa, jos et täytä tiettyjä ehtoja.

Tämä on moderni versio siitä, kun lapsena yritti mennä skotlantilaisen tislaamon laatuviskisivuille internetissä, ja sivusto kysyi ensimmäisenä syntymäaikaa. Kylän hitainkin teini ymmärsi, että siihen on syötettävä täysi-ikäisen ihmisen syntymäaika eikä omaansa. Muuten mallasjuomat jäisi näkemättä.

Filtteri oli luultavasti sovittu jossain lainsäädännössä eikä se karsinut korkeintaan kuin kaikista vähiten laskutaitoiset lapset. Sivuston viikkokävijämäärä väheni näiden toimenpiteiden seurauksena globaalisti yhdellä tai kahdella kävijällä.

Nyt valtion viinaliiketoiminnan kirkas ykköstähti Altia yrittää samaa Twitterissä. Altia katsoo vapauttavansa itsensä mahdollisilta negatiivisilta seuraamuksilta kieltämällä profiilikuvauksessaan alaikäisiä seuraamasta Altian tiliä.

Pieleen menee kahdestakin syystä.

1. Jos Altia tai kuka tahansa muu oikeasti uskoo, että Altian twiitit lisäävät alaikäisten juontia, ei Altian klausuuli vähennä yhtään alaikäisten altistumista Altian twiiteille
2. Jos Altialla olisikin asiassa jokin vastuu, ei klausuulilla pääsisi siitä vastuusta yhtään mihinkään. “Ai joku lapsi kuoli meidän viinaan? Oli käynyt Twitterissä? Me sanottiin siellä, että mene lapsi meidän Twitteristä heti pois! Lapsen oma vika!”

“Teini joi itsensä hengiltä nähtyään Altian uuden Kossu-brändin Twitterissä – valmistaja ei vastuussa viestintäosaston Twitter-huomautuksen takia”

Right.

2. “Mielipiteet ovat omiani”

Tekisi mieli kuitata koko kakkoskategoria kysymällä pelkästään “kenen sitten”, mutta avataan nyt kuitenkin asiaa hieman.

Kakkoskategorian klausuulissa logiikka menee suunnilleen niin, että kirjoittaja A on töissä työnantajalla X. A tietää, että muut tietävät hänen olevan töissä X:llä. Hän kirjoittelee Twitteriin aktiivisesti, mutta pelkää, että syntyy tilanne, jossa häntä tulkitaan niin, että syntyy oikein risuaita-somekohu, jonka jälkeen ihmisten mielikuva työnantaja X:stä kärsii. Kirjoittamalla vastuunvapauslausekkeen A suojelee X:ää kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Paitsi ettei todellakaan suojele. Kakkoskategorian klausuulilla on sama nolla-arvo kun kaikilla muillakin. Se johtuu karkeasti kolmesta syystä.

1. Jos A on tunnetusti X:llä töissä, hän edustaa julkisuudessa X:ää aina. Jos A kirjoittaa jotain täysin X:n näkemyksien kanssa ristiriidassa olevaa, mutta A:n mielipide nähdään siitä huolimatta vain yksilön mielipiteinä, on hän kuitenkin nostanut esiin konfliktin oman työnantajansa kanssa. Se voi olla vain negatiivista molempien kannalta. Tällaisia keskusteluja ei käydä Twitterissä, vaan yrityksen sisällä.
2. Jos A ei luota siihen, että hänen Twitter-viestintänsä pysyy asiallisena myös nykyhetken jälkeisinä ajankohtina, kannattaa tehdä jotain muuta kuin kirjoittaa Twitteriin.
3. Jos A kuvittelee, että jostain pienestä nyanssista syntyy täydellinen väärinymmärrys ja hääshtääg-somekohu, ei hän ymmärrä sitä, että pikkuvirheillä nyt ei vain ole merkitystä. Sen lisäksi hän luulee luultavasti olevansa tärkeämpi kuin on.

Kävin joskus lukion yhteiskuntaopin tunnilla Helsingin käräjäoikeudessa katsomassa istunnon, jossa entinen ravintolanjohtaja oli vastaamassa pahoinpitelysyytteisiin käytyään humalassa asiakkaansa kimppuun johtamassaan ravintolassa. Entistä ravintolapäällikköä ei mitenkään ollut suojannut potkuilta se, että hänelle ei maksettu pahoinpitelystä palkkaa, vaan hän teki sen omana itsenään omalla vapaa-ajallaan.

A voi siis suojella työnantajaansa vain ottamalla huomioon oman roolinsa työnantajan julkisena edustajana ja käyttäytymällä asiallisesti tai olemalla hiljaa.

3. “Retweets are not endorsements”

Lista päättyy Twitterin ehdottomaan klassikkoon. Retweets are not endorsements – uudelleentwiittaukset eivät ole kannatuksenilmaisuja (kamala ja kapulakielinen suomennos, tiedän).

Kolmosessa kirjoittajan logiikka menee suunnilleen niin, että hän paiskii retwiittauksina kaikenlaista tavaraa omalle seinälleen. Kiireisenä twiittaajana kirjoittaja ei ilmeisesti mielestään kerkeä kirjoittamaan retwiitteihin saatteita, joissa avaisi kantaansa asiaan.

Tähän logiikkaan, tai oikeammin sen puutteeseen, minulla on kaksi kommenttia.

1. Jos retwiittailee seinälleen niin paljon paskaa ilman omia saatekommentteja, että pelkää ihmisten luulevan, että kirjoittaja tukee mainittua digiulostetta, kannattaa vähentää retwiittauksien määrää tai avata saatteilla omaa näkökulmaa asiaan. Molemmat toimenpiteet yhdessä toteutettuna tuottanevat parhaan lopputuloksen.
2. Jos epäilee, että ihmiset lukevat vain yhden (re)twiitin eivätkä muodosta kirjoittajan feedistä kokonaiskuvaa, on luultavasti oikeassa. Mutta silloin lukijat eivät kyllä käy lukemassa profiilissa mitään klausuulejakaan.

“Ai huh mä luulin jo tota aivan sekopääksi, mutta sitten luin, että kirjoittaja ei välttämättä ole samaa mieltä viimeisen sadan retwiitin kanssa. Välttämättä.”

Jälleen aika uskottava skenaario.

Loppupäätelmät

Mikään ennalta kirjoitettu klausuuli ei vapauta kirjoittajaa myöhemmiltä teoiltaan eikä mikään takaa, että kukaan noudattaisi klausuulin toiveita tai lukisi kirjoittajan tekosia tämän itse keksimien sääntöjen puitteissa. Kirjoittajan vastuu seuraa aina uusimpiin tekoihin saakka, no matter what.

Kannattaa siis poistaa itsensävastuustavapauttamislausekkeet, lopettaa turha nössöily ja kantaa vastuu. Typerällä klausuulilla ei aiheuta kuin myötähäpeää.

 

Yleisradio jakoi tänään melko hyvän ja havainnollisen videon autoliikenteen geometrian perusongelmasta eli siitä, miten autoilu vie ihan rutosti tilaa jokaista matkustajaa kohden. Ylen laskuissa Länsiväylän Helsingin-päässä karkeasti 4/5 autoista kuljetti ainoastaan omaa kuljettajaansa aamuruuhkassa. Videon grafiikalla havainnollistetaan, miten autojen täyttöasteen kasvattaminen säätäisi rutkasti tilaa.

 

Video siis selittää ja näyttää melko arkisen ongelman mittakaavan varsin hyvin, mutta jättää loppupäätelmät käytännössä tyystin tekemättä. Video päättyy, oikeastaan lässähtää, umpitylsään #yksiautovähemmän-hashtagiin. Että mitäpä jos espoolainen tulisitkin huomenna työkaverin kyydillä. Jee!

Nykyinen automäärä Länsiväylän päässä ei kuitenkaan johdu siitä, että espoolaiset piruuttaan päättävät ajella autoilla moottoritien tukkoon ruuhka-aikana, vaan yksinkertaisesti siitä, että se on heidän paras, ja usein ainoa, vaihtoehtonsa. Se taas johtuu puolestaan tehdystä politiikasta, tarkemmin kaupunkisuunnittelusta.

Koko pääkaupunkiseutu on ihan hajalleen kaikenlaisiin puskiin ja metsiköihin rakennettu rykelmä lähiöitä ja omakotitaloja tiiviin, mutta pikkiriikkisen kantakaupungin ympärillä. Väestötiheys huitelee jossain Euroopan pohjalukemissa. Ei tarvitse olla diplomi-insinööri ymmärtääkseen, että kun joukkoja ei ole, ei ole edellytyksiä joukkoliikenteellekään.

Liikkuminen seudulla perustuu siis väistämättä autoiluun, jota tuetaan keskustaan asti tulevilla ilmaisilla moottoriteillä. Joukkoliikenteellä kuskataan ne, joilla ei ole autoon varaa ja avitetaan ruuhkaisimpia kohtia järjestelmässä.

Tämän seurauksena Helsingin seudun liikenteen eli HSL:n suunnitteluohje linjaa tällä hetkellä, että  jopa ruuhka-aikoina matkustajille pyritään tarjoamaan lähtökohtaisesti vain melko ikävää turskaa lapaan:

Joukkoliikenteen ajoaika saa ruuhka-aikoina mahdollisine vaihtoineen olla korkeintaan kaksinkertainen vastaavan
henkilöautomatkaan verrattuna ohjeessa määritetyillä yhteysväleillä.

Jos työssäkäyvän espoolaisen bruttotuntipalkka on 20 euroa tunnissa ja työmatkan matka-aika autolla suuntaansa 30 minuuttia, tarkoittaa vaihto omasta autosta joukkoliikenteeseen helposti 20 euron edestä menetettyä vapaa-aikaa päivässä.

Olisikin siis loogista puhua järkevämmän kaupunkisuunnittelun puolesta eikä vedota espoolaisten altruismiin.

Jälkikirjoitus. Koska tekstin kantavia teemoja ovat Espoo sekä liikennesuunnittelu, ei länsimetroa voi jättää mainitsematta. Espooseen kaivetaan nyt siis uskomattomalla menestyksellä tunnelia, joka vähentää Espoon joukkoliikenteen palvelutasoa entisestään. Nykyisten suorien bussien sijaan joukkoliikenteeseen alistuvat saavat talsia pitkiä vaihtomatkoja ja odotella useampia kulkuvälineitä.

Sen seurauksena Länsiväylälle vapautuu kuitenkin runsaasti tilaa, kun bussikaistoja ei enää tarvita. Mahtuu sitten niitä autoja sinne lisää.

Että tervetuloa vaan 1960-luvulle.

Melko harva päättää viestinsä aina täydellisiin yhteystietoihinsa sekä titteliinsä. Olisihan järjetöntä tuutata kaiken maailman “ok” -kuittauksiin monta riviä jo kertalleen nähtyjä puhelinnumeroita.

Paitsi jos on kyse sähköpostista.

Sähköposti on allekirjoittaneen lisäksi unohtuneen ja katkeroituneen 90-luvun viimeinen yritys tuhota moderni yhteiskunta. Se on aikanaan jostain lenntäinviestistä tehty päivitys, jolla on historiassa ollut varmasti paikkansa, mutta jonka viimeinen höyryjuna on mennyt aikoja sitten.

On suorastaan karmivaa, että sähköpostia käytetään vielä vuonna 2016. Toki jo huomattavan moni ymmärtää jättää automaattiallekirjoitukset pois viestiketjuista, mutta se ei poista sitä ongelmaa, että sähköposti on epälooginen haitta arjessamme.

Kukaan tuskin tekisi tätä missään vuoden 2016 viestikanavassa, mutta jostain kumman syystä tällainen tehottomuus ja pikselien törkeä hukkaaminen on sähköpostissa ihan ok meininkiä.

Sähköposti kerää lumivyöryn tavoin turhaa ryönää mukaansa sitä enemmän, mitä pidemmälle keskustelu puksuttaa. Viestin ja miljoonan vastauksen lainaus seuraavat uusimpiin viesteihin, ja vähän ketjun osallistujista riippuen lainaukset ovat joko täydellisiä tai sitten eivät. Viestit arkistoituvat jonnekin serverin syövereihin, eikä niitä enää ikinä lueta, vaikka ne sisältäisivät hyödyllistä informaatiota. Ja miksi luettaisikaan, kun varsinainen keskustelu on sirpaloitunut osiin, joka kattaa 20% koko ketjun merkkimäärästä lopun ollessa vanhojen osien toistoa.

Koko komeuden kruunaavat aivan tavattoman omituiset sähköpostiohjelmat ja Office-pakettien täydellinen soveltumattomuus mobiilialustoille. Sähköposti on suunniteltu käytettäväksi Netscapella, joka on muuten selain, joka on täsmälleen siellä, minne sähköpostinkin olisi pitänyt mennä jo vuosia sitten.

Sähköposti on vähän kuin kirjeposti. Sitä käytetään, jos pitää olla jotenkin erityisen virallinen. Kuitenkin, jos yli neljä viestiä on vaihdettu, on syytä siirtyä pois virallisuusleikeistä johonkin tarkoituksenmukaiseen kanavaan.

Aihe on tullut omassa elämässäni ajankohtaiseksi, sillä työpaikallemme on otettu käyttöön Slack, 2010-luvun viestimisväline yrityksille. Irc-tyyppisen kanavaratkaisun, alustariippumattomuuden, helpot drag and drop -liitetiedostot sekä Youtube-embedaukset yhdistävä ohjelma on Office-kalenterikutsuja lukuun ottamatta tehnyt firman sisäisestä sähköpostista täysin turhan kapistuksen.

On aivan uskomaton olo, kun keskustelut säilyvät ehjinä kokonaisuuksina ja jokainen keskusteluun myöhemmin liittyvä näkee keskustelun historian samalla tavalla kuin muutekin osallistujat. Siis niin 2010-lukua.

Niinpä estin tänään Neuvostoliittoakin huonommin toimivan Lyncin (vai Skype for Business vai mikä hemmetti se edes on) automaattisen käynnistymisen koneellani ja jätin statukseen ohjeistuksen ottaa yhteyttä Slackissa (jossa ne äänipuhelutkin muuten onnistuvat). Sen lisäksi teippasin työpisteeni yläpuolelle henkilökohtaisen tavoitteeni seuraavalle vuodelle:

2010-luvulla on kiva olla, tule sinäkin.

Slack ei maksanut tästä mainoksesta yhtään mitään. Kirjoitin tämän puhdasta altruismiani.

 

Pysähdyin ohikulkumatkalla Helsingin Lenininpuistossa, joka sijaitsee aivan Linnanmäen kupeessa. Alkuperäinen ajatus oli trollata paria Whatsapp-ryhmää selfiellä Lenin-patsaan kanssa, mutta nimikkosedän rintakuvan puuttuminen puistosta pisti suunnitelman jäihin. Rintakuvan sijaan puistosta löytyy kiva pieni puro. Pohdin hetken, pitäisikö sen vesi värjätä punaiseksi Vladimir-herran terrorin urhien muistoksi, mutta onneksi minä en tällaisista asioista päätä.

Vladimir Iljits Leninin kuolemasta on kulunut yli 90 vuotta, mutta silti aihe nousee suomalaisessa keskustelussa usein esiin. Pääsääntöisesti Lenin-keskustelu alkaa kahdella eri tavalla: joko Lenin-viittauksista, kuten otsikon puistosta, halutaan Suomessa eroon tai sitten Leninille halutaan lisää muistomerkkejä ja patsaita Suomeen.

Ehdotuksista jälkimmäinen on tietysti nihilistisen ironian tai täyden idiotismin tuotosta, mutta ensimmäistä on melko helppo ymmärtää. Terrorikommunismin perustajan ihannointi on jokseenkin noloa. Mutta kyse ei ole siitä.

Lenininpuisto nimettiin vuonna 1970 synkän suomettumisen aikana. Kuten vuonna 1819 Venäjän ja Suomen “unionin” mukaan nimetty Unioninkatu, myös Lenininpuisto on saanut nimensä suurvallan puuttuessa etupiirinsä asioihin. Se ei kerro Leninistä, vaan kylmän sodan vallankäytöstä ja sen ilmentymistä Suomessa.

Lenininpuisto on virhe historiassa. Se on kuitenkin osa maan ja kaupungin historiaa. Vaikka puiston nimen historia ei ole ehkä kovin kunniakas, on se silti tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Siksi on loogista, että puisto on Lenininpuisto, vaikka sitä ei vuonna 2016 nimettäisikään enää uutena Lenininpuistoksi. Nykyinen nimi on virhe, jota ei pidä korjata.

Ja se on täysin eri asia kuin se, että haluaa omasta vapaasta tahdosta pystyttää Leninille muistomerkin 2010-luvun Suomessa.

Jälkikirjoitus. Lenininpuistossa kannattaa käydä, jos sattuu liikkumaan huudeilla. Aidattu puisto suljettavine portteineen on melko epäsuomalainen kokonaisuus. Puro ja sen yli menevät pienet sillat sekä keskenään hyvin erityyppiset puut tekevät paikasta melko eksoottisen.

Helsinkiläiseksi puistoksi 4/5 puisto. Suurin miinus tulee Linnanmäeltä kuuluvasta metelistä, mutta tällaisilta asioilta tuskin voi kaupungissa välttyä.

Helsingin kokoomus on huolissaan pääkaupunkiseudun autoilumahdollisuuksista. Puolueessa on havaittu, että seudulla on suunniteltu liikennehankkeita, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole palvella autoilua. Esimerkiksi länsimetrotunneliin autoja ei olla päästämässä lainkaan.

Helsingin kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Lasse Männistö kommentoi valtuustoryhmän havaitsemia epäkohtia hiljattain Yleisradiolle.

“Kokoomuksen ryhmä on ollut koko ajan sitä mieltä, että länsimetroon kannattaisi tuoda myös autoliikennettä, kun kerran valtava tunneli rakennetaan.” Männistön mukaan on hieman kyseenalaista, että vain muutaman minuutin välein kulkevaa metroa varten rakennetaan tunneli, jonne autoilijat eivät saa mennä. “Siinähän menee hurjasti investointiin käytettyä rahaa hukkaan”, Männistö laskeskelee.

Kokoomuksen valtuustoryhmän mukaan kaupungin pitäisi myös selvittää, voidaanko tulevaisuudessa velvoittaa rakennusyhtiöitä rakentamaan asunnot niin isoiksi, että niihin voisi ajaa suoraan autoilla. Yhdistettynä jatkuvasti parantuviin etätyömahdollisuuksiin se mahdollistaisi sen, ettei omasta autostaan tarvitsisi poistua juuri koskaan.

Yhdysvaltain entinen suurlähettiläs Bruce Oreck ihmetteli pari vuotta sitten pitämällään luennolla suomalaisten suhtautumista yrittämiseen. Yhdysvaltalaisen päähän ei oikein mahtunut, miksi englannin kielen menestystä jahtaava entrepreneur oli suomeksi vain yrittäjä. Englannissa lähtöajatuksena on menestys kun taas suomessa on, noh, edes yrittää.

Oreckin huomio on hyvä, mutta pelkkä pintaraapaisu mitä suomalaiseen mielenmaisemaan tulee. Yrittämiseen, siis ei pelkästään bisnesmielessä, vaan mihin tahansa jonkin asian tavoittelemiseen, liittyy nimittäin eräs suomen kielen erittäin kuvaava sananlasku tai oikeammin ehkä sanonta.

Yrittänyttä ei laiteta.

Yrittänyttä ei laiteta on luultavasti kyynisin tapa ilmaista minkäänlaista kannustusta. Koskaan. Ikinä. Se on niin monimutkaisesti ja typerästi rakennettu sanonta, etten lapsena tahtonut ymmärtää sen muotoa, vaikka ymmärsin sen tarkoituksen.

Pohditaanpa sanontaa hetki. Internetin, tarkemmin Helsingin kaupunginkirjaston palvelun, mukaan sanonnan verbi laittaa tarkoittaa nykykielessä oikeasti moittimista. Se muuttaa sanonnan sävyä, muttei sitä tosiasiaa, että se on rasittavan lakoninen toteamus.

Loogisesti ajateltuna sanonta jakaa ihmiset kahteen joukkoon: yrittämättömät ja yrittäneet. Jälkimmäiset ovat päässeet yrittämisen piinasta, heitä ei voida moittia. Huh! Sen sijaan tuloksesta tai toivoista sanonta ei sano yhtään mitään. Tarkkaan ottaen se siis kertoo vain, millä jonkinlaisesta vastuusta pääsee pois. Sen ainoa positiivinen arvo on siinä, että epäonnistumisesta ei varsinaisesti tuomita.

Sanonnan käyttäjän tarkoitus lienee sanoa suunnilleen “kannattaa yrittää”, kannustaa kuulijaansa toimintaan. Mutta valittu sanonta kykenee korkeintaan hieman patistelemaan kuulijaansa. Sekin vähä varmaan siksi, että päästäisiin nyt äkkiä pois. Kunhan nimellisesti yrität, on vastuu kannettu. Enempää ei tarvitse. Tuskin edes kuitenkaan onnistuu.

Joku bisnesbloggaaja tai amerikkalainen suurlähettiläs voisi punoa sanonnan tosiasiallisesta hengestä yhteyden suomalaisten vaatimattomaan menestykseen milloin missäkin, mutta itse jätän huomioni vain tähän. Toteanpahan vain, että loogista olisi kannustaa ihmisiä sanonnoilla, joissa on positiivinen odotus tulevasta.

Yrittänyttä ei laiteta. Aika 2/5 sanonta.