Pysähdyin ohikulkumatkalla Helsingin Lenininpuistossa, joka sijaitsee aivan Linnanmäen kupeessa. Alkuperäinen ajatus oli trollata paria Whatsapp-ryhmää selfiellä Lenin-patsaan kanssa, mutta nimikkosedän rintakuvan puuttuminen puistosta pisti suunnitelman jäihin. Rintakuvan sijaan puistosta löytyy kiva pieni puro. Pohdin hetken, pitäisikö sen vesi värjätä punaiseksi Vladimir-herran terrorin urhien muistoksi, mutta onneksi minä en tällaisista asioista päätä.
Vladimir Iljits Leninin kuolemasta on kulunut yli 90 vuotta, mutta silti aihe nousee suomalaisessa keskustelussa usein esiin. Pääsääntöisesti Lenin-keskustelu alkaa kahdella eri tavalla: joko Lenin-viittauksista, kuten otsikon puistosta, halutaan Suomessa eroon tai sitten Leninille halutaan lisää muistomerkkejä ja patsaita Suomeen.
Ehdotuksista jälkimmäinen on tietysti nihilistisen ironian tai täyden idiotismin tuotosta, mutta ensimmäistä on melko helppo ymmärtää. Terrorikommunismin perustajan ihannointi on jokseenkin noloa. Mutta kyse ei ole siitä.
Lenininpuisto nimettiin vuonna 1970 synkän suomettumisen aikana. Kuten vuonna 1819 Venäjän ja Suomen “unionin” mukaan nimetty Unioninkatu, myös Lenininpuisto on saanut nimensä suurvallan puuttuessa etupiirinsä asioihin. Se ei kerro Leninistä, vaan kylmän sodan vallankäytöstä ja sen ilmentymistä Suomessa.
Lenininpuisto on virhe historiassa. Se on kuitenkin osa maan ja kaupungin historiaa. Vaikka puiston nimen historia ei ole ehkä kovin kunniakas, on se silti tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.
Siksi on loogista, että puisto on Lenininpuisto, vaikka sitä ei vuonna 2016 nimettäisikään enää uutena Lenininpuistoksi. Nykyinen nimi on virhe, jota ei pidä korjata.
Ja se on täysin eri asia kuin se, että haluaa omasta vapaasta tahdosta pystyttää Leninille muistomerkin 2010-luvun Suomessa.
Jälkikirjoitus. Lenininpuistossa kannattaa käydä, jos sattuu liikkumaan huudeilla. Aidattu puisto suljettavine portteineen on melko epäsuomalainen kokonaisuus. Puro ja sen yli menevät pienet sillat sekä keskenään hyvin erityyppiset puut tekevät paikasta melko eksoottisen.
Helsinkiläiseksi puistoksi 4/5 puisto. Suurin miinus tulee Linnanmäeltä kuuluvasta metelistä, mutta tällaisilta asioilta tuskin voi kaupungissa välttyä.
topiranta.com 
“Kuten vuonna 1819 Venäjän ja Suomen ‘unionin’ mukaan nimetty Unioninkatu, myös Lenininpuisto on saanut nimensä suurvallan puuttuessa etupiirinsä asioihin.”
Tämä rinnastus ei toimi. Suomi oli keisarikunnan osa eikä sen etupiiriä vuonna 1819. J. A. Ehrenströmin johtama Helsingin jälleenrakennuskomitea halusi nimetä Läntisen Kirkkokadun Aleksanterinkaduksi, mutta Aleksanteri I määräsi vierailullaan toisin. Unioninkadun nimi säilyi itsenäistymisen jälkeen, toisin kuin moni muu, koska se sopi sekä myöntyväisen suomalaisuusliikkeen historiankuvaan että perustuslaillisten ideologiaan. Suomalaisuusliikkeen puolella se voitiin tulkita niin, että Venäjään liittyminen oli edellytys kansallisvaltion synnylle. (Meinander 2012: 76.) Dagbladilaisten liberaalien ja sittemmin perustuslaillisten mielestä Suomi oli joko personaali- tai reaaliunionissa Venäjän kanssa eikä sen alusmaa (mm. Snellman) tai privilegioitu oblast (slavofiilit). Osmo Jussila on kumonnut perusteellisesti väitteen unionista. (Jussila 2004 eri kohdin)
Lenininpuisto sai nimensä Leninin syntymän satavuotispäivänä 22.4.1970. Urho Kekkonen korosti pääjuhlan puheessaan ”Leninin lahjaa”, so. kuinka Suomen itsenäisyyden tunnustaminen johtui Leninin kirkasotsaisesta kansallisuuspolitiikasta. (Rentola 2005: 164.) Suomettuminen oli oma-aloitteista – jälkikäteen aktiivisuutta voi kritisoida tai arvostaa, kuten Sanoma-konsernin päälehti tekee (HS 31.8.2014).
Kulttuuritalon takapiha ei ollut hankkeen alullepanijoiden tavoite. Kaupunginvaltuutettu Mirjam Vire-Tuominen (skp) tunnusteli Hakaniemen torin nimeämistä Leninintoriksi vielä alkuvuonna 1970. (Rentola 2005: 163.) HS:n pääkirjoituksen kommenttiosiossa väitetään, että 1) Vire-Tuominen teki alkuperäisen valtuustoaloitteen (12.11.1969), jossa ehdotettiin Lenininkadun nimeämistä ja 2) kaupunginhallitus ilmoitti päätöksestä juuri ennen satavuotispäivää (20.4.1970). SKP:n johto otti käskyjä emopuolueeltaan myös keväällä 1970 (Rentola 2005 eri kohdin), joten ei NKP:n osallisuus ole poissuljettua. Tästä huolimatta olisi ylimielistä olettaa, etteivät kansandemokraatit olisi kyenneet keksimään ideaa itse. Toisekseen SKDL ei hallinnut valtuustoa, joten päätös osoitti suomettuneisuutta eikä NKP:n suoraa vallankäyttöä. Täytyy muistaa, että SMP oli saanut kuukautta aiemmin maanvyöryvoiton eduskuntavaaleissa ja NL:n suurlähettiläs torjui ”neuvostovastaisten” osallistumisen hallitukseen, mikä johti lopulta ns. häviäjien hallitukseen (Rentola 2005). Puisto sai nimensä tilanteessa, jossa sisä- ja ulkopolitiikka olivat kriisiytymässä eikä jatkosta ollut varmuutta täällä eikä Moskovassa. Ruotsin suurlähettiläs Ingemar Hägglöf kutsui näin syrjäisen paikan valintaa “orjan kuiskaukseksi Lenin-muiston triumfivaunuissa” (Rentola 2005: 163.).
Yhteenveto: Unioninkadun nimeäminen oli itsevaltaisen monarkin suoraa poliittisen vallan käyttöä valtakuntansa sisällä. Lenininpuiston nimeäminen oli suurvallan epäsuoraa ideologisen vallan käyttöä etupiirissään.
Nimeämisen tapa ja olosuhteet eivät yhdistä näitä paikkoja toisiinsa. Yhteistä on, että nimet ovat säilyneet, vaikka historiankuva on muuttunut. Tämä on bloggauksen ydinasia ja kirjoittajan kanta siihen on erittäin järkevä.
”Lenininpuisto on muisto”. Pääkirjoitus, Helsingin Sanomat 31.8.2014.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1409368162846
Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, Helsinki 2004.
Henrik Meinander (toim.): Unioninakseli – pääkaupungin läpileikkaus. Teos, Helsinki 2012.
Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Otava, Helsinki 2005.
LikeLike
Rinnastus on tarkoituksella tehty äärimmäisen yleisellä tasolla, jossa yhteisinä nimittäjinä oli itäsuhde sekä vallankäyttö. On ihan totta, että sekä Suomen asema että vallankäyttö teknisesti ovat tapauksissa keskenään hyvin erilaisia. Rajun yksinkertaistuksen sanoma oli suunnilleen siinä, että ilman itäisen mahdin vaikutusta katua ja puistoa ei olisi nimetty niin kuin ne nyt on nimetty.
Tilanteet ja valtamekniikka olivat siis erilaisia, mutta molemmat tapaukset ovat mielestäni mielenkiintoisia ja ennen kaikkea näkyviä segmenttejä kaupungin historiassa. Niitä ei pidä muuttaa sen vuoksi, että häpeäisi historiaansa ja sitä, että iso itänaapuri on eri tavoin hallinnut ja vaikuttanut siihen, mitä Suomessa on tehty.
Joka tapauksessa historiatäydennyksesi oli äärimmäisen mielenkiintoinen.
LikeLike